Saku Tuominen on kirjoittanut jälleen upean kirjan; "Ettekö te tiedä kuka minä olen". Hän kertoo omaelämäkerrallisesti asoita/tapahtumia, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet hänelle mieleen, siinä järjestyksessä, missä ne tulevat mieleen. Näkökulma on uusi ja tuore ja tarinat todella mielenkiintoisia.
Lyhytterapeutti opinnoissa meillä on ollut yhtenä tehtävänä kirjoittaa tai muuten kuvata omaelämäkerta. On ollut äärettömän mielenkiintoista ikään kuin objektiivisesti katsoa omaa elämäänsä taaksepäin, mitä sieltä on oikeasti jäänyt mieleen ja ennen kaikkea miksi. Jostakin ajanjaksolta on selkeästi päällimmäisenä negatiivisia asoita, jotka ovat aiheuttaneet esim. häpeän ja ahdistuksen tunteita. Nämä ovat niitä asoita, joiden pohjalta myös minäkuva on vahvasti rakentunut. Olenkin lähtenyt kaivelemaan mielestäni näitä ajanjaksoja, mitä muuta siellä tapahtui. Mitä kivaa ja hyvää? Missä onnistuin? En voi muuttaa menneisyyttä, mutta voin ikään kuin "kirjoittaa" sitä mielessäni toisin. Tämä on auttanut paljon tiettyjen traumojen käsittelyssä ja vahvistanut itsetuntoa.
Tässä vielä esimerkki, mitä tarkoitan. Minua on kiusattu koulussa, varsinkin ekalla ja tokalla luokalla. Näitä aikoja kun mietin, tulee mieleen lähinnä ikäviä ja negatiivisia, pelottaviakin, ajatuksia. Jos kuitenkin ajattelen noita aikoja laajemmin, muistan, että minulla oli pari hyvää ystävää, en siis ollut yksin. Myös vanhempani pitivät aina puoliani ja minulla oli hyvä ja turvallinen koti. Harrastin musiikkia, missä olin hyvä. Aika ei siis ollut pelkkää pelkoa, vaan siihen mahtui myös paljon hyvää, voimavaroja, joilla voin ikään kuin "päivittää" muistojani aiheesta.
Summa summarum: ehdoton suositus Sakun kirjalle ja oman elämäntarinan pohtimiselle monesta eri näkökulmasta. 😊